Olen viettänyt aikaani kivilinnaa rakennellen. Monesti aika kuluu valoisiin kesäöihin asti, kun nautin Suomen kesäöistä sen luonnossa. Paljon ajatuksia virtaa päässäni ja suurin osa niistä kulkee pääni läpi minun niitä enää koskaan tavoittamatta.
Mietin sellaisiakin, että suurin mahdollinen kontrasti on elottoman ja elollisen luonnon ykseydessä. Kivilinnani koostuu elottomista osista ja se rakentuu elolliseen luontoon. Kivilinnani on taulu, jota ei voi ymmärtää tauluksi, jollei hahmota kontrastia muualtakin kuin vain väreistä.
En itse voi kuvitella mitään, missä olisi voimakkaammin esille kaksi ääripäätä. Väreistä en voi nähdä niin suurta kontrastia kuin kiviluonnon ja luontoluonnon yhdistelmistä. Hmmm... Ehkäpä avaruus ja siinä riippuva kiviplaneetta olisi kontrastiltaan Kivilinnaan verrattavaa.
Minä maalaan voimakkailla asioilla. Taiteilijat maalaavat väreillä koettaen saada tauluihin iltaruskon värejä. Minä maalaan suoraan luontoon kivillä ja saan aikaan niin suuria vastakohtaisuuksia, että se häkellyttää useimmat, jotka saapuvat katsomaan kivilinnaa.
Kun ajattelen näitä Pohjois-Pasilan pikkumetsässä kasaamieni kivien keskellä tunnen jotain todella kovin omituista; yhtä aikaa iloitsen siitä suuresti ja tunnen mitä suurinta kaihoa ja haikeutta, ja yritän polttaa kokemukseni ja näkemykseni sieluni kovalevylle.
Jos minulle on jotain olemassaoloa tämän maallisen eloni jälkeen, niin tahdon ehdottomasti viedä nämä lämpimät kesäöiset muistoni sinne mukanani ja jakaa ne minulle rakkaiden, poismenneiden kanssa. Siellä jossain kuvailen sitten heille kaikin keinoin, mitä maallinen elämä parhaimmillaan siellä voi olla. Sillä tunnen eläväni elämäni parasta aikaa -- semminkin, kun osaan ammentaa kokemuksestani ja samalla pitää nykyhetken mielessäni yllä nuoruuteni parhaimpia päiviä, joita ripottelin ymmärtämättömien päivieni väleihin.
